Miksi arktinen?

img_4397
Yksi JNAAG näyttelyn teoksista. Tekijä jäi merkitsemättä muistiin, mutta toivottavasti selviää myöhemmin

Blogissa on ollut viime aikoina erittäin hiljaista. Syynä (melkein) jokaisen yliopisto-opiskelijan painajainen, eli gradu. Tai ehkä tarkemmin sanottuna allekirjoittaneen luulo, että osa-aikatyö, gradu ja vielä satunnainen työnhakukin (valmistumisen jälkeistä aikaa ajatellen) olisi helppo yhdistää. Not.

Kun soppaan sotketaan vielä epävarmuus tulevasta kotimaasta (ja yksi viivästynyt muutto – nimimerkki terveisiä Skånesta, täällä olen edelleen), niin päässä on ollut hiukan ruuhkaa. Vapaa-ajalla olenkin sitten keskittynyt katsomaan ruotsalaista tosi-tv:tä (kielenopiskelun verukkeella) ja myös jenkkiversiota ensitreffit alttarilla sarjasta (no excuse, jäin koukkuun, enkä enää pääse irti).

Päätin tulla tänne blogin puolelle käväisemään, jottei homma menisi aivan ääripäästä toiseen sinkoiluksi. Siispä muutama sana blogin nimestä, ja kuvituksena siihen (epäsuorasti) liittyvää taidetta.

IMG_4393.JPG
Pungialuk, date unknown, by: Pudlo Pudlat

Ensin pieni paljastus: blogin nimikkokuva ei itseasiassa ole otettu napapiirin viileämmällä puolelta, vaan nykyisen kodin lähettyviltä, eräänä harvinaisen lumisena talvipäivänä  (Kahden vuoden Skånessa asumisen jälkeen pystyn edelleen laskemaan lumiset talvipäivät kahden käden sormilla. Harvinaista herkkua siis täällä nähdä auringossa hohtava luminen maisema!)

IMG_4395.JPG
by: Alexander Young Jackson

Kotipaikan suhteen meininki ei siis ole erityisen arktinen juuri nyt, vaan blogin nimi liittyy ennemminkin omaan sisäiseen kiinnostukseen ja kaipuuseen, joka on ollut olemassa jo pitkään. Konkreettisia kiintopisteitäkin kyllä on; sukujuureni ovat osittain pohjoisessa (isäni puolelta) ja poikaystäväni (olkoon täällä blogissa vaikka lempinimellä Jääkarhu) on myös kotoisin samalta suunnalta. Ja tulevaisuudessa ehkä myös työt tulevat liittymään arktisiin alueisiin, ainakin osittain…(Muutaman askeleen siihen suuntaan olen jo ottanut, mutta kaikki on toistaiseksi hyvin alkutekijöissään. Katsotaan siis miten käy!)

Näiden pohdintojen siivittämänä mieleeni palasi myös näyttely, jonka kävin katsastamassa entisen (vaihto-oppilas) host-perheeni kanssa Kanadassa helmikuussa 2015.

IMG_4386.JPG

IMG_4387.JPG

IMG_4388.JPG

IMG_4392.JPG

img_4390

Näyttelyn”Two Views: Canada’s North” järjesti entiseen kotikaupunkiini ilmestynyt Judith & Norman Alix Art Gallery, JNAAG. Vaikuttava kokemus, vaikkei suuren suuri näyttely ollutkaan kyseessä. Esillä oli edesmenneen, ’Group of Seven’ taiteilija A.Y. Jacksonin öljyvärimaalauksia Kanadan pohjoisilta seudulta, yhdessä useamman inuitti -taitelijan teosten kanssa. Ihastuin muiden muassa ensimmäistä kertaa näkemiini, edesmenneen Pudlo Pudlatin teoksiin. Täytyy perehtyä kyseiseen taiteilijaan lisää! (ja kyllä Jacksoninkin teokset kolahtivat, mutta eri tavalla)

thumb_IMG_4383_1024.jpg

thumb_IMG_4385_1024.jpg

(kaikki kuvatut teokset kuuluvat JNAAGin pysyvään kokoelmaan, tai Macdonald Stewart Art Centre:lle (Guelph))

Mainokset

Hän sanoi olevansa vakooja

Vähän yli viisi vuotta sitten törmäsin sattumalta netissä erikoiseen tarinaan. Lastenhoitajana 1950-luvulta eteenpäin työskennellyt nainen oli ottanut elämänsä aikana yli 100 000 taidokasta valokuvaa ihmisten elämästä muun muassa Chicagossa ja New Yorkissa. Hän oli nähnyt kovasti vaivaa pitääkseen kaikki filmirullat ja negatiivit tallessa muuttaessaan töiden perässä perheestä toiseen. Tästä huolimatta perheet, joissa hän asui – samoin kuin ne muutamat harvat ihmiset, joiden kanssa hän ystävystyi – eivät tienneet hänen taidoistaan ja omistautumisestaan. Kun tämä amerikkalainen nainen, Vivian Maier, kuoli vuonna 2009, hän jätti jälkeensä laatikkokaupalla valokuvia, joita käytännössä kukaan muu kuin hän itse ei ollut koskaan nähnyt. Miksi?

IMG_5585
Alkuperäinen valokuva on Vivian Maierin ottama. Täsmä on itse räpsäisemäni muisto Maieria käsittevän valokuvakirjan sivusta.

Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta sentään jonkin verran johtolankoja. Maier jätti jälkeensä (kuvien lisäksi) muun muassa kasettinauhoja, kaitafilmejä ja erinäistä sekalaista tavaraa. Kaikki tämä on tullut suuren yleisön tietoon sattumalta. Valokuvaaja-elokuvantekijä John Maloof törmäsi huutokaupassa laatikolliseen Maierin negatiiveja, ja on sittemmin ottanut elämäntyökseen Maierin vangitsevan tuotannon saattamisen suuren yleisön tietoisuuteen.

Screen Shot 2016-05-21 at 16.09.55

Minua tarina on kiehtonut jo pitkään. Kun sitten vuodenvaiheessa tajusin, että Vivian Maierin valokuvia esittelevä näyttely oli tulossa tänne Skåneen, päätin käydä katsastamassa sen. Ehkä samalla oppisin ymmärtämään paremmin Maieria.

Miksi hänellä oli niin hieno kyky kuvata muita (ja itseään), mutta hän piti sen salassa?

Miten on mahdollista, että työnsä takia Maier oli jatkuvasti ihmisten keskellä, mutta silti kukaan ei tuntenut häntä hyvin?

IMG_5565
Maisemia Helsingborgista, jossa Vivian Maier -näyttely oli järjestetty
IMG_5593.jpg
Kaunis, sininen mosaiikki-suihkulähde Helsingborgissa
IMG_5568
Helsingborgin satama-aluetta
IMG_5567
Maisemia näyttelytilan läheltä
IMG_5566
Dunkers kulturhus sataman puolelta katsottuna

IMG_5569 (1).jpg

IMG_5570.jpg

IMG_5571

Omalle tyylilleni uskollisena ehdin paikan päälle Dunkers kulturhus -näyttelytilaan Helsingborgiin vasta aivan viime hetkellä – päivää ennen kuin näyttely sulkeutui. Mutta onneksi ehdin. Kuvat olivat näyttelykoossa juuri niin sykähdyttäviä kuin olin odottanutkin. Lisäksi näyttelyssä pääsi katsomaan Maierin elämästä hiljattain tehdyn dokumentin. Vaikka näyttely ei (harmi kyllä!) ole enää Helsingborgissa, niin esimerkiksi Espanjaan matkustavat voivat päästä samaan tunnelmaan. Seuraava näyttely avautui nimittäin tänään Madridissa.

Screen Shot 2016-05-21 at 16.07.37.png

Alla on muutama esimerkki Maierin kuvista, mutta kyseessä on tietysti vain pintaraapaisu niistä yli 100 000 kuvasta, jotka hän on ottanut. En kehdannut kuvata koko näyttelyä, joten monet suurikokoisimmat – ja ehkä tunnetuimmat? – teokset, jotka olivat lähellä sisäänkäyntiä ja vahtimestaria, jäivät ikuistamatta omalla kamerallani…mutta Maierin tuotantoon voi tutustua lisää täällä.

IMG_5579

IMG_5574.jpg
(Huom! Heijasteet ja epätarkkuudet eivät kuulu alkuperäisiin kuviin, vaan ovat oman ”salakuvaamiseni” seurausta…)

IMG_5578

IMG_5577

IMG_5582

IMG_5576

Näyttelytila ei ollut valtavan suuri, joten innostuin lisäksi selailemaan siellä paria Maierista tehtyä valokuvakirjaa. Alla muutamia Maierin kuvia, joita räpsäisin muistoksi kyseisten kirjojen sivuilta. En huomannut ottaa kirjojen nimiä ylös, mutta muistaakseni John Maloof oli yhtenä toimittajana kaikissa niissä.

IMG_5583

IMG_5588

IMG_5587

IMG_5586

Mihin tämän blogipostauksen otsikko sitten liittyy? Finding Vivian Maier -dokumentissa eräs haastateltava sanoo, että Maier kertoi hänelle olevansa eräänlainen vakooja.  Haastateltavan mielestä tämä on selvä merkki siitä, että Maier ei ainakaan ollut vakooja, vaikka hänellä olisikin ollut jokin muu salaisuus, jota me emme tiedä (sillä ”oikea vakooja” ei tietenkään kertoisi asiasta puolitutuille).

Olen kyseisen haastateltavan kanssa osittain eri mieltä. Vakooja -kommentti saattaa itseasiassa hyvinkin olla avain siihen, mistä Vivianin elämässä oli kyse. Ei kylläkään poliittisessa mielessä, mutta muuten. Maierilla oli ilmeisen taitava kyky lähestyä ihmisiä linssin läpi ja kuvata arkisia sattumuksia kaupunkien kaduilla ja kujilla. Erityisesti sellaisia hetkiä, joihin monet muut eivät olisi kiinnittäneet huomiota. Kuvaaminen oli niin systemaattisen pitkäjänteistä, että kyseessä ei ollut pelkästään hetkellinen innostus, vaan ennemminkin elämäntehtäväksi koettu kutsumus. Maier oli omalaatuinen henkilö, jolla ei ollut omaa perhettä ja joka ei pitänyt itsestään meteliä. Oma elämänsä rikastuttamisen sijasta hän keskittyi muiden ihmisten kohtaamisten tarkkailemiseen, valokuviensa kautta. Ehkä Maier todellakin oli eräänlainen vakooja, jonka (itse annettuna) tehtävänä oli tallentaa ympäristönsä tapahtumat seuraavia sukupolvia varten?

IMG_5581

Hilleshögs dalar & Glumslövs backar – kauniiden laaksojen ja kukkuloiden äärellä Landskronassa

Juuri nyt on niin paljon uusia asioita vireillä (ja vanhoja puolivalmiina), että tuntuu äärimmäisen vaikealta keskittyä ja pitää pää kylmänä. Mieli harhailee jo tulevassa, jonka seurauksena nykyhetki ei meinaa pysyä koossa. Muutama deadline lipuu koko ajan lähemmäksi, ja silti samalla huomaan uskottelevani itselleni, että aikaa kyllä on ja rentoutuminen on tärkeää…Totta toinen puoli, mutta silti nyt pitäisi oikeasti jo ryhdistäytyä nykyisten hommien kanssa ja luottaa siihen, että tulevat asiat asettuvat kyllä paikoilleen vaikka niitä ei koko ajan mielessä pyörittelisikään. En tiedä tuntuuko kaikista samalta opintojen loppumetreillä, mutta huomaan ainakin itse ajautuneeni kummalliseen positiivisten ja negatiivisten tunteiden (ja liian kovan kirittämisen sekä liian löysän työtahdin) vuoristorataan. Voisiko tämä jo loppua?

WP_001953

Rennompien hetkien jälkeen olen todennut, että muu kuin kirivaihteen käyttöönotto ei taida tässä kohtaa enää auttaa. Rauhallisempi tahti tuntuu kyllä miellyttävältä ja elvyttävältä, mutta juuri nyt se ei ehkä kuitenkaan ole hyväksi. En osaa nauttia kunnolla muiden seurasta ja vapaahetkistä, koska liian monta asiaa on kesken.

WP_001968 (1)

Onneksi ehdimme käydä toisen puoliskon kanssa ennen tätä viikkoa tutustumassa yhteen Skånen kauneimmista paikoista, nimittäin Hilleshögsin laaksoihin ja Glumslövsin kukkuloihin Landskronassa. Tarkoituksena oli vain pikaisesti piipahtaa Lill-Olas -rannan tuntumassa ja kävellä sieltä hetken aikaa yhtä karttoihin merkittyä Skåneleden -reittiä pitkin, mutta hurmaannuimme paikkaan täysin ja vietimme siellä käveleskellen useamman tunnin. Kaikki tämän kirjoituksen kuvat ovat kyseiseltä reissulta (kuvanlaatu ei ole kummoinen, sillä minulla oli vain kännykkäkamera mukana, mutta toivottavasti fiilis välittyy kuvista joka tapauksessa!)

WP_001959 (1).jpg

WP_001964

WP_001967 (1)

WP_001966 (1)

WP_001971

WP_001973

WP_001969

WP_001975 (1)

WP_001976 (1)

Muistoja, muurahaisia ja uusia ajatuksia

 

thumb_IMG_5555_1024

Kävin Suomessa tapaamassa ystäviä ja sukulaisia – ja samalla myös kirjoittamassa gradua. Yllättävänä onnenkantamoisena reissun loppupäähän osui huikean kaunis sää. Helsinki antoi parastaan, samoin kuin lapsuuteni kotikylä.

Reissun viimeisenä viikonloppuna päätin pitkästä aikaa lähteä vaeltelemaan paikkoihin, joissa käveleskelin usein lapsuudessani. Lähimetsään ja sen kulmasta avautuvalle niitylle, ja pienelle hiekkatielle, joka mutkittelee erilaisten metsäkaistaleiden ja peltotilkkujen välissä. Ristin tien jo lapsena Hevostieksi, koska silloin harvoin kun kyseisellä hiekkatiellä tuli vastaan ihmisiä, he olivat hevosen selässä (useimmiten vastaan ei tullut ketään – reitin varrella näkyi sen sijaan lintuja, rusakkoja ja erilaisia hyönteisiä).

thumb_IMG_5553_1024

Vielä teininäkin kävin ahkerasti kävelemässä samaa, tuttua reittiä. Mieluiten yksin, niin että ajatuksille jäi tilaa (Tällä hetkellä haaveilen meditoimisen aloittamisesta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi mitään konkreettista sen suhteen… Epäilen kuitenkin, että nuoruuteni metsäkävelyissä oli yllättävän paljon yhtymäkohtia onnistuneen meditoimisen kanssa).

Miksi en ole enää vuosikausiin palannut tuolle rauhoittavalle reitille?

Syy on varsin yksinkertainen: suosikkimetsääni alettiin harventaa ja hakata pois. Naapurit tekivät uusia hiekkateitä ja rakensivat taloja. Metsä kutistui ja kuihtui.

thumb_IMG_5550_1024

Ymmärrän kyllä miksi metsällä kävi niin kuin kävi. Kyseessä oli varsin pieni kaistale ja lähikylissä on kyllä edelleen runsaasti metsiä. Naapurien perheet kasvoivat ja lapset aikuistuivat, joten he päättivät hyödyntää omistamiaan maita ja rakentaa uusia rakennuksia. Ei se metsä heille ollut samalla lailla merkityksellinen kuin minulle.

thumb_IMG_5556_1024

Muistan vieläkin sen järkytyksen, kun lapsuuteni rakas metsä ei enää ollutkaan entisellään. Pieni, vanha ja tunnelmallinen Taikametsä oli yhtäkkiä muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Suurin osa aikaisemmasta kasvillisuudesta oli kadonnut.

Siinä metsässä olin lapsena keksinyt kaikenlaisia tarinoita ja leikkejä. Annoin jopa nimiä sammalpeitteisille kiville ja muille maamerkeille. Ja sitten yhtäkkiä sitä ei enää ollut.

Joten lakkasin kävelemästä sinne, missä metsä ennen oli. Ja sen takana olevalla niitylle, ja sille Hevostielle, joka hiljakseen mutkitellen vei rauhalliseen laaksoon, jolle olin antanut nimen Aurinkolaakso, koska siellä oli aina tyyntä ja aurinkoista.thumb_IMG_5557_1024

Nykyään asun seudulla, jossa suurin osa metsistä on muutettu pelloiksi ja asuinalueiksi jo aikoja sitten. Tavallaan on toki rauhoittavaa olla loputtomien lakeuksien keskellä ja katsella tuuliturbiinien täplittämää maisemaa. Mutta silti, useimmiten huomaan kaipaavani metsään.thumb_IMG_5552_1024

Onneksi kuuma keli siis ajoi minut ulos lapsuudenkodistani ja uskaltauduin vuosien tauon jälkeen itsekseni kävelemään vanhalle tutulle reitille. Metsä ei ollut edelleenkään ennallaan. Mutta joitakin muita kohtia tutusta reitistä oli sentään säilynyt. Koin melkoisen tunnemyräkän (positiivisessa mielessä) kun astelin kevyin askelin läpi tuttuja polkuja ja niittyjä. Päivä oli kirkas ja lämmin ja lintuja oli poikkeuksellisen paljon liikkeellä. Reitin päässä oleva laakso oli jälleen yhtä aurinkoinen ja tyyni kuin aina ennenkin: äänimaailmaan kuului vain puron loisketta, lintujen laulua ja hyönteisten surinaa. Ruoho vihersi jo.

thumb_IMG_5551_1024

Ja sitten paluumatkalla kohtasin jotain, minkä olemassaoloa en ollut lainkaan muistanut. Kaksi muurahaispesää oli noussut Hevostien reunaan ja niissä kävi kova kuhina. Ensin näin vain pesät, mutta pian aloin kiinnittää huomiota erääseen ällistyttävään asiaan: pystyin kuulemaan tuon kuhinan. Miten olin voinut unohtaa, että muurahaispesät pitävät aivan omanlaistansa ääntä!?

thumb_IMG_5554_1024

Tein itselleni jo lupauksen: metsään on mentävä, paljon nykyistä useammin! Vaikka yhtään metsää ei tällä hetkellä löydykään kodin läheltä, niin on todellakin vaivan arvoista lähteä vaikka naapurikuntaan sellaisen perässä.

Paluu Kanadaan

Suunnitelmissa on kirjoittaa täällä blogissa myös muista asioista kuin ulkosuomalaisuudesta. Tällä kertaa jatkan kuitenkin vielä ulkosuomalaisuuden ulottuvuuksien ruotimista, koska asiaa on tullut muutenkin pohdiskeltua lähiaikoina poikkeuksellisen paljon.

IMG_4354 (1)
Tämä silta vie entisestä kotikaupungistani rajan toiselle puolelle jenkkeihin. Taidan pitää rajanylityspaikoista, koska tälläkin hetkellä asun sellaisella seudulla, jonka tunnusmerkki on kaksi eri maata yhdistävä silta…

Nykyiseen kahden Pohjoismaan arkeen olen jo tottunut melkein täysin, mutta kohta edessä onkin sitten muutto maahan, jossa en ole koskaan aikaisemmin edes matkustellut. Euroopassa tallustelua kyllä jatkamme edelleen (tekstin otsikko liittyy siis eri asiaan – kerron siitä kohta lisää…), mutta siirrymme vähän keskemmälle – ja samalla myös idemmäs. Toisen puoliskon työpaikka uudessa kotimaassa vahvistui viime viikolla, ja sen jälkeen aloimme heti kuumeisesti metsästää uutta asuntoa (tarjontaa onneksi on, mutta etsiminen on toisesta maasta käsin aina vähän vaikeampaa). Tilannetta mutkistaa myös se, että en pysty itse aivan samalla aikataululla lähtemään. Todennäköisesti asutaankin hetki kahden kämpän ja useamman maan limbossa.

Onneksi monimutkaisiin asumiskuvioihin on jo alkanut tottua. Ruotsissa asuimme aluksi muutaman kuukauden ajan kimppakämpässä, jossa yleisten tilojen lisäksi meillä kahdella oli vain yksi huone omassa privaatissa käytössä. Asunnon sijainti oli hyvä ja kämppäkaveri paikallisväestöä, joten tilanne ei sinänsä ollut hullumpi. Mutta meidän huoneessa oli vain yksi ikkuna takanurkassa, ja huoneen ovi avautui suoraan yhteiskäytössä olevaan keittiöön. Asustelu tuntui siis toisinaan vähän turhankin pimeältä ja hapettomalta… Jätimme kyllä usein oven yöksi auki, mutta kämppäkaveri ei varsinkaan aamuisin muistanut kovin hyvin sitä, kuinka lähellä keittiötä meidän huone todellisuudessa oli. Siispä kaikenlaisen kolinan lisäksi tulikin usein herättyä ruotsinkieliseen jutusteluun. Hyvä kielikylpy sinänsä, mutta ei aivan optimaalinen tilanne kaiken kaikkiaan.

IMG_4295 (1)
Auringon nousu Torontossa

Palaan varmasti vielä muihinkin tarinoihin Ruotsista ja Tanskasta – ja kerron tietysti myös lisää seuraavasta uudesta kotimaasta, jahka muuttokuviot etenevät. Tällä kertaa on kuitenkin tarkoitus muistella hetki sitä, mistä oma ulkosuomalaisuus on itseasiassa saanut alkunsa. Nimittäin vaihto-oppilasvuodesta Kanadasta! Päädyin kyseiseen paikkaan muutaman mutkan kautta lukion ensimmäisen luokan jälkeen, mutta jälkikäteen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Helppo vuosi ei ollut kyseessä, mutta valtavan tärkeä tulevaisuuden kannalta.

IMG_4384 (1).jpg
Entisen kotikaupunkini pääkatu (provinssi: Ontario, maa: Kanada)

Yksi vaihto-oppilasvuoden tärkeimmistä opetuksista oli, että kannattaa pyrkiä viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti ja aidosti viihtyy (ja joiden kanssa tulee sellainen olo, että tunne on molemminpuolinen). Vaihtovuoden aikana löysin rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. High school –elämään kuului kuitenkin myös paljon sellaisia kavereita ja tuttuja, joita erehdyin luulemaan tärkeämmäksi kuin he oikeasti olivat. Voin vain kuvitella kuinka paljon huolettomampi ja tyytyväisempi olisin silloin ollut, jos olisin osannut ajatella asiaa samasta näkökulmasta kuin nykyään… Mutta toisaalta ehkä juuri siksi että asiat eivät loksahtaneet heti ja helposti kohdilleen opin tuon teinivuoden aikana paljon tärkeitä asioita elämästä ja onnellisuudesta.

IMG_4324 (1).jpg
Yksi tärkeä onnellisuuden tuoja: taideharrastus! Isäntäperheeni talo oli edelleen samalla paikalla ja vierashuoneessa odotti iloinen yllätys: he olivat säästäneet tämän lukion taidekurssilla suunnittelemani ja tekemäni ”veistoksen” (materiaalina toimi paksu, kiiltävänvalkoinen pahvi). Nostan hattua isäntäperheelleni siitä, että jo yli 10 vuotta ovat jaksaneet säilyttää pahvilohikäärmettäni!

Toinen tärkeä vaihtovuoden anti oli (ja on) kieli. Nykyään tietysti englannin osaaminen ei ole kovinkaan kummoinen meriitti. Itselleni kokemus oli kuitenkin varsin mullistava: soitin vaihtovuoden aikana vain neljä kertaa kotiin (silloin ei ollut vielä Skypeä) ja sen lisäksi lähettelin jonkin verran sähköposteja. Muuten en käyttänyt vuoden aikana olenkaan suomea. Puhuin kaikkien kanssa englantia: isäntäperheen, kavereiden, jne. Näin unia englanniksi, kirjoitin päiväkirjaa englanniksi – ja kun tapasin välillä samassa provinssissa asuvia muita suomalaisia vaihtareita (meitä oli yhteensä neljä), puhuimme keskenämme englantia. Olimme niin tottuneita englannin puhumiseen, että kielen vaihtaminen suomeksi tuntui oudolta. Ja kun vuoden jälkeen palasin Suomeen, kesti hetki ennen kuin totuin taas suomen puhumiseen.

En väitä että puhuisin edelleenkään täydellistä englantia – tai että ylipäätänsä voisin koskaan yltään kielitaitoni kanssa samalle tasolle kielen natiivipuhujien kanssa. Mutta kielikylpyni Kanadassa oli niin perustavanlaatuinen, että vielä nykyäänkin, vähän yli kymmenen vuotta paluun jälkeen, englannin puhuminen tuntuu erilaiselta kuin minkään muun kielen puhuminen. Aina kun avaan suuni, puhuminen tuntuu kropassa (hyvällä tavalla) erilaiselta kuin suomen puhuminen, ja huomaan myös ottavani tiedostamatta käyttöön hiukan erilaisen osan persoonallisuuttani. Englannin puhuminen tuntuu yleensä myös jännittävällä tavalla hyvin kotoisalta. Edellisestä natiivipuhujien keskellä asumisesta on jo muutama vuosi aikaa, joten jokapäiväisiin asioihin liittyvä keskustelusanastoni ei kyllä enää ole aivan ajan tasalla… mutta sen sijaan englanniksi tapahtuvan opiskelun ansiosta akateeminen kapulakieli sujuu entiseen malliin.

IMG_4232 (1)
Niagara Falls -kaupungin rantabulevardi

Miksi pohdin näitä asioita nyt? Paluu Kanadaan otti aikansa (yli 10 vuotta!), mutta viime vuoden helmikuussa ostin vihdoin lentoliput ja matkustin Toronton kautta tuttuihin maisemiin. Syynä matkaan oli kanadalaisen isäntäperheeni tyttären (eli host-siskoni) häät. Ja tietysti samalla reissulla oli kiva hiukan kierrellä muissakin paikoissa, muun muassa Niagaran putouksilla.

IMG_4263 (1).jpg

IMG_4269 (1).jpg

IMG_4272 (1).jpg

Näiden vuosien aikana olen kyllä ollut yhteyksissä isäntäperheeseeni  – ensin sähköpostin välityksellä ja sittemmin skypen ja facebookin kautta (ja kävipä isäntäperheeni myös kerran vierailulla Suomessa).

Mutta jotenkin se oma paluumatka vain siirtyi ja siirtyi…ja yksi parhaista Kanadan ystävistä ehti jopa muuttaa välissä pysyvästi Eurooppaan!

IMG_4274 (1).jpg
Tässä kirkossa oli poikkeuksellisen hienot jääpuikot räystäissä (todennäköisesti huonon eristyksen seurauksena…mutta kaunis lopputulos joka tapauksessa! )

Onneksi paluu kuitenkin vihdoin tapahtui, ja sattumalta se oli Kanadan lumisimpana ja kylmimpänä talvena naismuistiin.

IMG_4219 (1).jpg

Kirsikkapuita ja käännekohtia

Lueskelin tällä viikolla hyvän tovin muiden ulkosuomalaisten blogeja ja havahduin siihen, että tämä omakin blogi olisi syytä käynnistää viimein kunnolla. Ulkosuomalaisuus tulee nimittäin näillä näkymin jatkumaan edelleen, ja nyt vähän harmittaa, ettei aikaisemmilta vuosilta ole tullut kunnolla kirjoitettua muistiin kokemuksia ja tunnelmia. Asiat todellakin muistaa helposti hieman eri tavalla sitten, kun niitä tarkastelee ruusunpunaisten lasien (eli riittävän välimatkan) takaa… Esimerkiksi Saksassa vietettyä harjoittelua muistelen nykyään pääasiassa lämmöllä, vaikka oikeasti alku oli todella rankka: lähdin yksin, en ollut käynyt paikan päällä etukäteen lainkaan, kaupunki oli ennestään vieras (eikä siellä asunut edes ketään tuttuja), ja kaiken lisäksi onnistuin hankkimaan itselleni asunnon alueelta, jota syntyperäiset paikalliset pitivät vaarallisena. Kaikki kääntyi kyllä lopulta parhain päin, mutta on pakko myöntää, että näin jälkikäteen tarkasteltuna en kyllä enää edes muista kovin hyvin kaikkia yksityiskohtia (ja siksi onkin helppo kuvitella itsensä tyynempänä ja määrätietoisempana kuin mitä todellisuudessa tuli oltua…)

IMG_5464

Juuri nyt elämässä on taas jonkinlainen käännekohta, joten ehkä blogikin saa samalla tulta alleen. Gradu etenee vaihtelevaa tahtia ja valmistuminen lähestyy sitä mukaa. Lisäksi muutto uuteen maahan (ja samalla pois Silta -sarjan kautta monille muillekin tutuksi tulleista maisemista) saattaa olla edessä jo ennen kuin opinnot päättyvät. Muutoskohta pistää mietteliääksi. Mihin kaikki tämä aika on mennyt? Osasinko ottaa kaiken irti, nauttia pienistä ja suurista tapahtumista? Mikä vastasi odotuksia, mikä ylitti tavoitteet, mitä mahalaskuista voisi oppia? Ja pitäisikö näihin kysymyksiin miettiä vastauksia nykyisen kotimaan (ja kahden kaupungin kamaralla tapahtuneiden opiskelujen) kannalta, vai itseasiassa vähän pidemmän aikajanan puitteissa? Nyt kun asiaa ajattelee, niin koko ”20v ja risat” ajanjakso rytmittyi pääasiassa opiskelujen mukaan – töitäkin tein, mutta pääpaino pysyi opinnoissa. Nyt tuo vuosikymmen on yhtäkkiä jäänyt taakse ja samalla monivaiheiset opinnotkin ovat vihdoin päättymässä. Mitä siis seuraavaksi? Olen samaan aikaan sekä innoissani että myös hiukan kauhuissani uudesta elämänvaiheesta. Vaihtoehtoja on (ainakin näennäisesti) paljon. Osaako sitä valita ”oikein”?

IMG_5467.JPG

Mutta kelataan vähän taaksepäin ja pysytään toistaiseksi ulkosuomalaisuusteemassa. Minkälaisia tuntemuksia se herättää? Tähänastiseen elämään on kuulunut yhteensä yli neljä vuotta ulkosuomalaisuutta, kaiken kaikkiaan neljässä eri maassa. Kuten monilla muillakin, tarina alkoi vaihto-oppilasvuodesta, jonka jälkeen on tullut asuttua vuoroin takaisin Suomessa ja vuoroin taas muualla. Lapsuudessa ulkosuomailaisuuspätkiä ei sen sijaan ollut, pelkästään joitakin reissuja perheen kanssa. Ehkä tämä jatkuva tarve repäistä itsensä irti tutuista ja helpoista kuvioista onkin siis tullut syntymälahjana? (tai taakkana, riippuen siitä, miten asian haluaa nähdä…mutta ainakin toistaiseksi pyrin itse kallistumaan positiiviseen vaihtoehdon suuntaan!)

Ensimmäisten ulkomaanpätkien aikana ulkosuomalaisuus ei tuntunut kovin vakavalta – ”kyllähän täältä aina pääsee pois ja takaisin Suomeen”. Mutta sittemmin asiat ovat mutkistuneet.

IMG_5473

Ensin löytyi toinen puolisko – ja kaikkien odotusten vastaisesti suomalainen sellainen. Kohtaaminen tapahtui yllättäen, vähän yli vuosi erään paluumuuton jälkeen, sellaisena ajankohtana kun en todellakaan etsiskellyt ketään. Olin juuri hetkeä aikaisemmin päättänyt, että kohta voisi taas lähteä pois Suomesta… Joten sitten alkuhuuman keskellä kiiruhdin vannottamaan toista, että kohta mennään jonnekin, jookos? Yhdessä, ja Suomen rajojen ulkopuolelle.

IMG_5472

No, ihan heti ei sentään lähdetty, koska molempien opinnot eivät silloin sallineet. Mutta aika lailla tarkalleen 1v ja 7 kk sitten pakattiin asunto pakettiautoon ja lähdettiin matkaan.

Ja lähtöpäätöksen jälkeen onkin sitten tapahtunut kaikenlaista: toinen meistä on valmistunut ja mennyt töihin sillan yli seuraavaan maahan, toinen on vaihtanut yliopistoa lennosta, molemmat ovat aloittaneet ja lopettaneet kielikursseja kesken, ja yhdessä on muutettu kolme kertaa (ja neljästä suunnitellaan tällä hetkellä). Odotuksista poiketen tämä on ollut kaikista vaikein ulkomaanpätkä tähän mennessä: tultiin melko lähelle (Etelä-Ruotsiin), mutta kärsittiin yllättävän voimakkaasta kulttuurishokista, molemmat omalla tavallamme, ja myös yhdessä. Ja kaiken tämän jälkeen edessä saattaakin nyt olla muutto aivan muualle, maahan, jossa vain toinen meistä on käynyt aikaisemmin…

IMG_5454

Uusi, jännittävä ajanjakso on siis alkamassa, ja tämä blogi saa toimia muistikirjana ja varaventtiilinä muutoskohdan tunnelmille. Mielenkiintoista nähdä, että mitä tästä tulee!

(kuvauspaikka: Bispebjergin hautausmaa, Kööpenhamina)

Arktinen Aurinko – ensimmäistä kertaa

Miksi inspiraatio iskee juuri silloin, kun pitäisi lukea erittäin tärkeään tenttiin? Tämä blogi on ollut mielen päällä jo puolitoista vuotta, mutta vasta tänään sain luotua tunnukset. Pieni hetki voi siis vielä mennä, ennen kuin blogikuvio käynnistyy ihan kunnolla…Kerrottavaa kyllä on, kaikenlaista pientä ja suurta. Muun muassa:

-ulkosuomalaisuudesta, kaikkinen iloineen ja kipuineen (nykyisessä kotimaassa on tullut oltua viimeiset 1,5 vuotta, ja tätä ennen myös muutamassa muussa maassa)

-pohjoisen kaipuusta (mikä ei ole lainkaan rationaalista…mutta siitä lisää myöhemmin!)

-hyvistä (ja ehkä joskus huonoistakin) kirjoista

-”Art washes away the dust of our everyday lives” (Pablo Picasso) …eli joitakin arkipölyn tomuttamiseen sopivia taidepostauksiakin tulee toivottavasti tehtyä

-teestä (tosin oikein lyhyiden yöunien jälkeen mikään muu kuin kahvi ei auta – muut iltavirkut varmasti tietävät mistä puhun!)

Tervetuloa kyytiin! Nähdään pian!IMG_3370