Suunnitelmissa on kirjoittaa täällä blogissa myös muista asioista kuin ulkosuomalaisuudesta. Tällä kertaa jatkan kuitenkin vielä ulkosuomalaisuuden ulottuvuuksien ruotimista, koska asiaa on tullut muutenkin pohdiskeltua lähiaikoina poikkeuksellisen paljon.
Nykyiseen kahden Pohjoismaan arkeen olen jo tottunut melkein täysin, mutta kohta edessä onkin sitten muutto maahan, jossa en ole koskaan aikaisemmin edes matkustellut. Euroopassa tallustelua kyllä jatkamme edelleen (tekstin otsikko liittyy siis eri asiaan – kerron siitä kohta lisää…), mutta siirrymme vähän keskemmälle – ja samalla myös idemmäs. Toisen puoliskon työpaikka uudessa kotimaassa vahvistui viime viikolla, ja sen jälkeen aloimme heti kuumeisesti metsästää uutta asuntoa (tarjontaa onneksi on, mutta etsiminen on toisesta maasta käsin aina vähän vaikeampaa). Tilannetta mutkistaa myös se, että en pysty itse aivan samalla aikataululla lähtemään. Todennäköisesti asutaankin hetki kahden kämpän ja useamman maan limbossa.
Onneksi monimutkaisiin asumiskuvioihin on jo alkanut tottua. Ruotsissa asuimme aluksi muutaman kuukauden ajan kimppakämpässä, jossa yleisten tilojen lisäksi meillä kahdella oli vain yksi huone omassa privaatissa käytössä. Asunnon sijainti oli hyvä ja kämppäkaveri paikallisväestöä, joten tilanne ei sinänsä ollut hullumpi. Mutta meidän huoneessa oli vain yksi ikkuna takanurkassa, ja huoneen ovi avautui suoraan yhteiskäytössä olevaan keittiöön. Asustelu tuntui siis toisinaan vähän turhankin pimeältä ja hapettomalta… Jätimme kyllä usein oven yöksi auki, mutta kämppäkaveri ei varsinkaan aamuisin muistanut kovin hyvin sitä, kuinka lähellä keittiötä meidän huone todellisuudessa oli. Siispä kaikenlaisen kolinan lisäksi tulikin usein herättyä ruotsinkieliseen jutusteluun. Hyvä kielikylpy sinänsä, mutta ei aivan optimaalinen tilanne kaiken kaikkiaan.
Palaan varmasti vielä muihinkin tarinoihin Ruotsista ja Tanskasta – ja kerron tietysti myös lisää seuraavasta uudesta kotimaasta, jahka muuttokuviot etenevät. Tällä kertaa on kuitenkin tarkoitus muistella hetki sitä, mistä oma ulkosuomalaisuus on itseasiassa saanut alkunsa. Nimittäin vaihto-oppilasvuodesta Kanadasta! Päädyin kyseiseen paikkaan muutaman mutkan kautta lukion ensimmäisen luokan jälkeen, mutta jälkikäteen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Helppo vuosi ei ollut kyseessä, mutta valtavan tärkeä tulevaisuuden kannalta.
Yksi vaihto-oppilasvuoden tärkeimmistä opetuksista oli, että kannattaa pyrkiä viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti ja aidosti viihtyy (ja joiden kanssa tulee sellainen olo, että tunne on molemminpuolinen). Vaihtovuoden aikana löysin rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. High school –elämään kuului kuitenkin myös paljon sellaisia kavereita ja tuttuja, joita erehdyin luulemaan tärkeämmäksi kuin he oikeasti olivat. Voin vain kuvitella kuinka paljon huolettomampi ja tyytyväisempi olisin silloin ollut, jos olisin osannut ajatella asiaa samasta näkökulmasta kuin nykyään… Mutta toisaalta ehkä juuri siksi että asiat eivät loksahtaneet heti ja helposti kohdilleen opin tuon teinivuoden aikana paljon tärkeitä asioita elämästä ja onnellisuudesta.
Toinen tärkeä vaihtovuoden anti oli (ja on) kieli. Nykyään tietysti englannin osaaminen ei ole kovinkaan kummoinen meriitti. Itselleni kokemus oli kuitenkin varsin mullistava: soitin vaihtovuoden aikana vain neljä kertaa kotiin (silloin ei ollut vielä Skypeä) ja sen lisäksi lähettelin jonkin verran sähköposteja. Muuten en käyttänyt vuoden aikana olenkaan suomea. Puhuin kaikkien kanssa englantia: isäntäperheen, kavereiden, jne. Näin unia englanniksi, kirjoitin päiväkirjaa englanniksi – ja kun tapasin välillä samassa provinssissa asuvia muita suomalaisia vaihtareita (meitä oli yhteensä neljä), puhuimme keskenämme englantia. Olimme niin tottuneita englannin puhumiseen, että kielen vaihtaminen suomeksi tuntui oudolta. Ja kun vuoden jälkeen palasin Suomeen, kesti hetki ennen kuin totuin taas suomen puhumiseen.
En väitä että puhuisin edelleenkään täydellistä englantia – tai että ylipäätänsä voisin koskaan yltään kielitaitoni kanssa samalle tasolle kielen natiivipuhujien kanssa. Mutta kielikylpyni Kanadassa oli niin perustavanlaatuinen, että vielä nykyäänkin, vähän yli kymmenen vuotta paluun jälkeen, englannin puhuminen tuntuu erilaiselta kuin minkään muun kielen puhuminen. Aina kun avaan suuni, puhuminen tuntuu kropassa (hyvällä tavalla) erilaiselta kuin suomen puhuminen, ja huomaan myös ottavani tiedostamatta käyttöön hiukan erilaisen osan persoonallisuuttani. Englannin puhuminen tuntuu yleensä myös jännittävällä tavalla hyvin kotoisalta. Edellisestä natiivipuhujien keskellä asumisesta on jo muutama vuosi aikaa, joten jokapäiväisiin asioihin liittyvä keskustelusanastoni ei kyllä enää ole aivan ajan tasalla… mutta sen sijaan englanniksi tapahtuvan opiskelun ansiosta akateeminen kapulakieli sujuu entiseen malliin.
Miksi pohdin näitä asioita nyt? Paluu Kanadaan otti aikansa (yli 10 vuotta!), mutta viime vuoden helmikuussa ostin vihdoin lentoliput ja matkustin Toronton kautta tuttuihin maisemiin. Syynä matkaan oli kanadalaisen isäntäperheeni tyttären (eli host-siskoni) häät. Ja tietysti samalla reissulla oli kiva hiukan kierrellä muissakin paikoissa, muun muassa Niagaran putouksilla.
Näiden vuosien aikana olen kyllä ollut yhteyksissä isäntäperheeseeni – ensin sähköpostin välityksellä ja sittemmin skypen ja facebookin kautta (ja kävipä isäntäperheeni myös kerran vierailulla Suomessa).
Mutta jotenkin se oma paluumatka vain siirtyi ja siirtyi…ja yksi parhaista Kanadan ystävistä ehti jopa muuttaa välissä pysyvästi Eurooppaan!
Onneksi paluu kuitenkin vihdoin tapahtui, ja sattumalta se oli Kanadan lumisimpana ja kylmimpänä talvena naismuistiin.