Paluu Kanadaan

Suunnitelmissa on kirjoittaa täällä blogissa myös muista asioista kuin ulkosuomalaisuudesta. Tällä kertaa jatkan kuitenkin vielä ulkosuomalaisuuden ulottuvuuksien ruotimista, koska asiaa on tullut muutenkin pohdiskeltua lähiaikoina poikkeuksellisen paljon.

Tämä silta vie entisestä kotikaupungistani rajan toiselle puolelle jenkkeihin. Taidan pitää rajanylityspaikoista, koska tälläkin hetkellä asun sellaisella seudulla, jonka tunnusmerkki on kaksi eri maata yhdistävä silta…

Nykyiseen kahden Pohjoismaan arkeen olen jo tottunut melkein täysin, mutta kohta edessä onkin sitten muutto maahan, jossa en ole koskaan aikaisemmin edes matkustellut. Euroopassa tallustelua kyllä jatkamme edelleen (tekstin otsikko liittyy siis eri asiaan – kerron siitä kohta lisää…), mutta siirrymme vähän keskemmälle – ja samalla myös idemmäs. Toisen puoliskon työpaikka uudessa kotimaassa vahvistui viime viikolla, ja sen jälkeen aloimme heti kuumeisesti metsästää uutta asuntoa (tarjontaa onneksi on, mutta etsiminen on toisesta maasta käsin aina vähän vaikeampaa). Tilannetta mutkistaa myös se, että en pysty itse aivan samalla aikataululla lähtemään. Todennäköisesti asutaankin hetki kahden kämpän ja useamman maan limbossa.

Onneksi monimutkaisiin asumiskuvioihin on jo alkanut tottua. Ruotsissa asuimme aluksi muutaman kuukauden ajan kimppakämpässä, jossa yleisten tilojen lisäksi meillä kahdella oli vain yksi huone omassa privaatissa käytössä. Asunnon sijainti oli hyvä ja kämppäkaveri paikallisväestöä, joten tilanne ei sinänsä ollut hullumpi. Mutta meidän huoneessa oli vain yksi ikkuna takanurkassa, ja huoneen ovi avautui suoraan yhteiskäytössä olevaan keittiöön. Asustelu tuntui siis toisinaan vähän turhankin pimeältä ja hapettomalta… Jätimme kyllä usein oven yöksi auki, mutta kämppäkaveri ei varsinkaan aamuisin muistanut kovin hyvin sitä, kuinka lähellä keittiötä meidän huone todellisuudessa oli. Siispä kaikenlaisen kolinan lisäksi tulikin usein herättyä ruotsinkieliseen jutusteluun. Hyvä kielikylpy sinänsä, mutta ei aivan optimaalinen tilanne kaiken kaikkiaan.

Auringon nousu Torontossa

Palaan varmasti vielä muihinkin tarinoihin Ruotsista ja Tanskasta – ja kerron tietysti myös lisää seuraavasta uudesta kotimaasta, jahka muuttokuviot etenevät. Tällä kertaa on kuitenkin tarkoitus muistella hetki sitä, mistä oma ulkosuomalaisuus on itseasiassa saanut alkunsa. Nimittäin vaihto-oppilasvuodesta Kanadasta! Päädyin kyseiseen paikkaan muutaman mutkan kautta lukion ensimmäisen luokan jälkeen, mutta jälkikäteen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Helppo vuosi ei ollut kyseessä, mutta valtavan tärkeä tulevaisuuden kannalta.

Entisen kotikaupunkini pääkatu (provinssi: Ontario, maa: Kanada)

Yksi vaihto-oppilasvuoden tärkeimmistä opetuksista oli, että kannattaa pyrkiä viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti ja aidosti viihtyy (ja joiden kanssa tulee sellainen olo, että tunne on molemminpuolinen). Vaihtovuoden aikana löysin rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. High school –elämään kuului kuitenkin myös paljon sellaisia kavereita ja tuttuja, joita erehdyin luulemaan tärkeämmäksi kuin he oikeasti olivat. Voin vain kuvitella kuinka paljon huolettomampi ja tyytyväisempi olisin silloin ollut, jos olisin osannut ajatella asiaa samasta näkökulmasta kuin nykyään… Mutta toisaalta ehkä juuri siksi että asiat eivät loksahtaneet heti ja helposti kohdilleen opin tuon teinivuoden aikana paljon tärkeitä asioita elämästä ja onnellisuudesta.

Yksi tärkeä onnellisuuden tuoja: taideharrastus! Isäntäperheeni talo oli edelleen samalla paikalla ja vierashuoneessa odotti iloinen yllätys: he olivat säästäneet tämän lukion taidekurssilla suunnittelemani ja tekemäni ”veistoksen” (materiaalina toimi paksu, kiiltävänvalkoinen pahvi). Nostan hattua isäntäperheelleni siitä, että jo yli 10 vuotta ovat jaksaneet säilyttää pahvilohikäärmettäni!

Toinen tärkeä vaihtovuoden anti oli (ja on) kieli. Nykyään tietysti englannin osaaminen ei ole kovinkaan kummoinen meriitti. Itselleni kokemus oli kuitenkin varsin mullistava: soitin vaihtovuoden aikana vain neljä kertaa kotiin (silloin ei ollut vielä Skypeä) ja sen lisäksi lähettelin jonkin verran sähköposteja. Muuten en käyttänyt vuoden aikana olenkaan suomea. Puhuin kaikkien kanssa englantia: isäntäperheen, kavereiden, jne. Näin unia englanniksi, kirjoitin päiväkirjaa englanniksi – ja kun tapasin välillä samassa provinssissa asuvia muita suomalaisia vaihtareita (meitä oli yhteensä neljä), puhuimme keskenämme englantia. Olimme niin tottuneita englannin puhumiseen, että kielen vaihtaminen suomeksi tuntui oudolta. Ja kun vuoden jälkeen palasin Suomeen, kesti hetki ennen kuin totuin taas suomen puhumiseen.

En väitä että puhuisin edelleenkään täydellistä englantia – tai että ylipäätänsä voisin koskaan yltään kielitaitoni kanssa samalle tasolle kielen natiivipuhujien kanssa. Mutta kielikylpyni Kanadassa oli niin perustavanlaatuinen, että vielä nykyäänkin, vähän yli kymmenen vuotta paluun jälkeen, englannin puhuminen tuntuu erilaiselta kuin minkään muun kielen puhuminen. Aina kun avaan suuni, puhuminen tuntuu kropassa (hyvällä tavalla) erilaiselta kuin suomen puhuminen, ja huomaan myös ottavani tiedostamatta käyttöön hiukan erilaisen osan persoonallisuuttani. Englannin puhuminen tuntuu yleensä myös jännittävällä tavalla hyvin kotoisalta. Edellisestä natiivipuhujien keskellä asumisesta on jo muutama vuosi aikaa, joten jokapäiväisiin asioihin liittyvä keskustelusanastoni ei kyllä enää ole aivan ajan tasalla… mutta sen sijaan englanniksi tapahtuvan opiskelun ansiosta akateeminen kapulakieli sujuu entiseen malliin.

Niagara Falls -kaupungin rantabulevardi

Miksi pohdin näitä asioita nyt? Paluu Kanadaan otti aikansa (yli 10 vuotta!), mutta viime vuoden helmikuussa ostin vihdoin lentoliput ja matkustin Toronton kautta tuttuihin maisemiin. Syynä matkaan oli kanadalaisen isäntäperheeni tyttären (eli host-siskoni) häät. Ja tietysti samalla reissulla oli kiva hiukan kierrellä muissakin paikoissa, muun muassa Niagaran putouksilla.

Näiden vuosien aikana olen kyllä ollut yhteyksissä isäntäperheeseeni  – ensin sähköpostin välityksellä ja sittemmin skypen ja facebookin kautta (ja kävipä isäntäperheeni myös kerran vierailulla Suomessa).

Mutta jotenkin se oma paluumatka vain siirtyi ja siirtyi…ja yksi parhaista Kanadan ystävistä ehti jopa muuttaa välissä pysyvästi Eurooppaan!

Tässä kirkossa oli poikkeuksellisen hienot jääpuikot räystäissä (todennäköisesti huonon eristyksen seurauksena…mutta kaunis lopputulos joka tapauksessa! )

Onneksi paluu kuitenkin vihdoin tapahtui, ja sattumalta se oli Kanadan lumisimpana ja kylmimpänä talvena naismuistiin.

Kirsikkapuita ja käännekohtia

Lueskelin tällä viikolla hyvän tovin muiden ulkosuomalaisten blogeja ja havahduin siihen, että tämä omakin blogi olisi syytä käynnistää viimein kunnolla. Ulkosuomalaisuus tulee nimittäin näillä näkymin jatkumaan edelleen, ja nyt vähän harmittaa, ettei aikaisemmilta vuosilta ole tullut kunnolla kirjoitettua muistiin kokemuksia ja tunnelmia. Asiat todellakin muistaa helposti hieman eri tavalla sitten, kun niitä tarkastelee ruusunpunaisten lasien (eli riittävän välimatkan) takaa… Esimerkiksi Saksassa vietettyä harjoittelua muistelen nykyään pääasiassa lämmöllä, vaikka oikeasti alku oli todella rankka: lähdin yksin, en ollut käynyt paikan päällä etukäteen lainkaan, kaupunki oli ennestään vieras (eikä siellä asunut edes ketään tuttuja), ja kaiken lisäksi onnistuin hankkimaan itselleni asunnon alueelta, jota syntyperäiset paikalliset pitivät vaarallisena. Kaikki kääntyi kyllä lopulta parhain päin, mutta on pakko myöntää, että näin jälkikäteen tarkasteltuna en kyllä enää edes muista kovin hyvin kaikkia yksityiskohtia (ja siksi onkin helppo kuvitella itsensä tyynempänä ja määrätietoisempana kuin mitä todellisuudessa tuli oltua…)

Juuri nyt elämässä on taas jonkinlainen käännekohta, joten ehkä blogikin saa samalla tulta alleen. Gradu etenee vaihtelevaa tahtia ja valmistuminen lähestyy sitä mukaa. Lisäksi muutto uuteen maahan (ja samalla pois Silta -sarjan kautta monille muillekin tutuksi tulleista maisemista) saattaa olla edessä jo ennen kuin opinnot päättyvät. Muutoskohta pistää mietteliääksi. Mihin kaikki tämä aika on mennyt? Osasinko ottaa kaiken irti, nauttia pienistä ja suurista tapahtumista? Mikä vastasi odotuksia, mikä ylitti tavoitteet, mitä mahalaskuista voisi oppia? Ja pitäisikö näihin kysymyksiin miettiä vastauksia nykyisen kotimaan (ja kahden kaupungin kamaralla tapahtuneiden opiskelujen) kannalta, vai itseasiassa vähän pidemmän aikajanan puitteissa? Nyt kun asiaa ajattelee, niin koko ”20v ja risat” ajanjakso rytmittyi pääasiassa opiskelujen mukaan – töitäkin tein, mutta pääpaino pysyi opinnoissa. Nyt tuo vuosikymmen on yhtäkkiä jäänyt taakse ja samalla monivaiheiset opinnotkin ovat vihdoin päättymässä. Mitä siis seuraavaksi? Olen samaan aikaan sekä innoissani että myös hiukan kauhuissani uudesta elämänvaiheesta. Vaihtoehtoja on (ainakin näennäisesti) paljon. Osaako sitä valita ”oikein”?

Mutta kelataan vähän taaksepäin ja pysytään toistaiseksi ulkosuomalaisuusteemassa. Minkälaisia tuntemuksia se herättää? Tähänastiseen elämään on kuulunut yhteensä yli neljä vuotta ulkosuomalaisuutta, kaiken kaikkiaan neljässä eri maassa. Kuten monilla muillakin, tarina alkoi vaihto-oppilasvuodesta, jonka jälkeen on tullut asuttua vuoroin takaisin Suomessa ja vuoroin taas muualla. Lapsuudessa ulkosuomailaisuuspätkiä ei sen sijaan ollut, pelkästään joitakin reissuja perheen kanssa. Ehkä tämä jatkuva tarve repäistä itsensä irti tutuista ja helpoista kuvioista onkin siis tullut syntymälahjana? (tai taakkana, riippuen siitä, miten asian haluaa nähdä…mutta ainakin toistaiseksi pyrin itse kallistumaan positiiviseen vaihtoehdon suuntaan!)

Ensimmäisten ulkomaanpätkien aikana ulkosuomalaisuus ei tuntunut kovin vakavalta – ”kyllähän täältä aina pääsee pois ja takaisin Suomeen”. Mutta sittemmin asiat ovat mutkistuneet.

Ensin löytyi toinen puolisko – ja kaikkien odotusten vastaisesti suomalainen sellainen. Kohtaaminen tapahtui yllättäen, vähän yli vuosi erään paluumuuton jälkeen, sellaisena ajankohtana kun en todellakaan etsiskellyt ketään. Olin juuri hetkeä aikaisemmin päättänyt, että kohta voisi taas lähteä pois Suomesta… Joten sitten alkuhuuman keskellä kiiruhdin vannottamaan toista, että kohta mennään jonnekin, jookos? Yhdessä, ja Suomen rajojen ulkopuolelle.

No, ihan heti ei sentään lähdetty, koska molempien opinnot eivät silloin sallineet. Mutta aika lailla tarkalleen 1v ja 7 kk sitten pakattiin asunto pakettiautoon ja lähdettiin matkaan.

Ja lähtöpäätöksen jälkeen onkin sitten tapahtunut kaikenlaista: toinen meistä on valmistunut ja mennyt töihin sillan yli seuraavaan maahan, toinen on vaihtanut yliopistoa lennosta, molemmat ovat aloittaneet ja lopettaneet kielikursseja kesken, ja yhdessä on muutettu kolme kertaa (ja neljästä suunnitellaan tällä hetkellä). Odotuksista poiketen tämä on ollut kaikista vaikein ulkomaanpätkä tähän mennessä: tultiin melko lähelle (Etelä-Ruotsiin), mutta kärsittiin yllättävän voimakkaasta kulttuurishokista, molemmat omalla tavallamme, ja myös yhdessä. Ja kaiken tämän jälkeen edessä saattaakin nyt olla muutto aivan muualle, maahan, jossa vain toinen meistä on käynyt aikaisemmin…

Uusi, jännittävä ajanjakso on siis alkamassa, ja tämä blogi saa toimia muistikirjana ja varaventtiilinä muutoskohdan tunnelmille. Mielenkiintoista nähdä, että mitä tästä tulee!

(kuvauspaikka: Bispebjergin hautausmaa, Kööpenhamina)